Eero Ikkala

Eero Ikkala (15. helmikuuta 1931 Vaasa – 26. maaliskuuta 2000 Sodankylä) oli suomalainen lääketieteen ja kirurgian tohtori, joka työskenteli 25 vuotta Helsingin yliopistollisen keskussairaalan sisätautiosaston ylilääkärinä. Hänen oma erikoisalansa oli hematologia. Vuonna 1981 hän sai professorin arvonimen.

Eero Ikkala tuli ylioppilaaksi Helsingin reaalilyseosta vuonna 1949 ja alkoi opiskella lääketiedettä Helsingin yliopistossa. Hän valmistui lääkäriksi 1955 ja sisätautien erikoislääkäriksi 1962. Vuodesta 1957 Ikkala työskenteli Hyksin II sisätautien klinikalla apulaisopettajana ja apulaisylilääkärinä ja sitten vuodet 1971–1996 sisätautien poliklinikan osastonylilääkärinä. Hänestä tuli sisätautien dosentti 1965, professori vuonna 1973 ja professorin arvonimen hän sai 1981. Hän hoiti sijaisena Helsingin yliopiston sisätautien professuuria 1978–1980 ja toimi Suomen Punaisen Ristin Veripalvelun konsultoivana lääkärinä 1958–1996.

Ikkala toimi 15 vuotta Suomen Lääkäriliiton valtuuskunnan puheenjohtajana. Uransa aikana hän toimi myös puheenjohtajana Nuorten lääkärien yhdistyksessä 1962, Suomen Urheilulääkäriyhdistyksessä 1965–1968 ja Suomen hematologiyhdistyksessä 1972–1973 sekä Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin sihteerinä 1965–1967. Hän oli myös Instrumentariumin ja Huhtamäki-yhtiön hallintoneuvoston jäsen.

Eero Ikkala kuoli 69-vuotiaana sisätautilääkärien hiihtoretkellä Luostolla maaliskuussa 2000. Hänen isänsä oli hallintoneuvos Artturi Ikkala ja veljensä kansanedustaja Olli Ikkala. Eero Ikkalan puoliso vuodesta 1956 oli ekonomi Leena Ikkala, jonka hän tapasi suunnistusharrastuksen parissa.